Tämä sai minut kyyneliin.

S ja O menivät pois. Minulla on ollut vapaa viikonloppu, vapaa kaikista velvoitteista, voin tehdä ja olla tekemättä mitä vain. Eilen töiden jälkeen kaupassa tajusin, että minun ei tarvitse olla missään mihinkään aikaan, voin haahuilla täällä tai tuolla miten pitkään haluan. Ostosten jälkeen menin kahvilaan, kahvia ja vähän jotain hyvää. Lehtien selailua, löysäilyä.

Kotona hemmottelu jatkui, tein jumalaista kermaista herkkusieni-paprika kokojyväpastaa, jossa käytetään paprikajauhetta ihan reilusti, ensin öljyssä mustapippurin kanssa pyöritellen, sitten vasta muut tarpeet päälle. Ja se kerma on oikeaa KERMAA, ei mitään wannabekevytlight3%kaltaistavalmistetta.

Jälkiruuaksi belgialaisia simpukkakonvehteja punaviinin kera. Ja musiikkia, surffailua, verkossa kommunikointia, itsekseen oloa itseään kuunnellen.

Olen tajunnut kokemani puoli vuotta kestäneen syväsukelluksen tarpeellisuuden, vaikka se on ollut helvettiä, välillä enemmän, välillä vähemmän. Mutta se on ollut tarpeen, jotta olen päässyt tähän tilaan. Meillä on ollut S:n kanssa ihan hyvä liitto ja sillä on ollut tarkoituksensa, O. Mutta ihmiset muuttuvat, eivätkä aina samaan suuntaan. Silloin on osattava irrottaa ja irrottautua.

Viikonlopun aikana minulle tapahtui jotakin. Minä voimaannuin. (Lainaan tuota Anonyymin kommentissaan käyttämää loistavaa sanaa). En tiedä mistä se tuli, mitä minulle oikein tapahtui, mutta tuon edellisen kirjoituksen ja siihen tulleiden kommenttien jälkeen pystyin nakkaamaan tuon jo rusinan kokoiseksi kutistuneen möhkäleen pois rinnastani ja näkemään oman tulevaisuuteni ilman S:a.

Tämä tunne on ollut lähes huumaava, pystyn vihdoinkin hengittämään vapaasti, kulkemaan pää ja selkä suorassa ja katsomaan tulevaisuuteen kuin sosialistisen propagandataulun vehnätukkaiset nuoret. En halua enää siihen vanhaan enkä kaipaa sitä, minä haluan ja menen eteenpäin kohti jotain uutta ja tuntematonta.

Toisaalta taustalla häärii pelko. Mitä tämä oikein on? Huijaanko itseäni? Milloin taas romahdan? Onko tämä vain hyvää unta, josta kohta herään keskelle jo puoli vuotta kestänyttä painajaista?

Kai se joku periluterilainen ajattelutapa sanoo että hyvästä ei saa nauttia, se loppuu kuitenkin aikanaan, mitä sitä turhia alkaa siitä sen enempää intoilemaan, kärsi, kärsi korkeimman kruunun saat.

Työnnän kuitenkin nuo epäilyt pois päästäni ja nautin tästä kaikesta täysillä, teen hulluna töitä, nukun liian vähän, syön en niin hyvin, mutta olen kympillä elossa, marraskuun pimeydestä huolimatta, olen sille immuuni.

Saan voimaan myös arjesta O:n kanssa. Teen töitä kahdeksasta neljään, olen kaupassa puoli viiden aikoihin muiden kaltaisteni kanssa, tulen kotiin, pieni poika on siellä, tai kaverilla, teen ruokaa, syödään, tiskit hoidan sitten joskus tai viikonloppuna. Pystyn siihen ja selviän siitä, se tuntuu hyvältä ja voimaannuttavalta (taas tuo mahtava sana!).

Viikonloppuna S ja O lähtevät kahdestaan reissuun. Minä saan olla koko viikonlopun kotonani yksin.

Olen alkanut miettiä tulevaisuutta. Se sittenkin on. Pitkästä aikaa. "Tämä" on vienyt niin paljon.

Terapeuttini kehotti jo kesällä miettimään mitä minä, mies 43-v. oikein haluan elämältä. Nyt olen vasta alkanut miettimään sitä, en tiedä mistä se tuli, kai se on kun "tämä" alkaa helpottaa, (pelottaa kirjoittaa noin, myönnän siinä niin paljon, annan kai myös periksi), ja alan pystya ajattelemaan itseäni itsenäni, en osana jotain.

Viime vuodet ovat menneet parisuhde-perhe-pumpulissa-helvetissä itseään laiminlyöden, (ja sitä parisuhdetta myös). Nyt on aika keskittyä itseen, oman mielen kaiveluun, itsen tutkiskeluun, siellä on paljon tuntematonta, minusta tuntuu, että muutun, olen jo muuttunut, matkalla.

Miten näen itseni, elämäni puolen vuoden, vuoden päästä? Mitä haluan elämältä, tulevaisuudelta? En arjelta, se säilyy, kulkee omaa rataansa vivahteineen. Mutta miten minä itsenäni. Kaipaanko jotakin vai keskitynkö itseeni? Luulen että valitsen itseni, ja jotain irtonaista jos tilaisuus tulee.

---

Työni on viime aikoina ollut terapeuttista käytännön tekemistä, ei tarvitse miettiä teenkö nyt oikeita asioita, ei tarvitse tehdä päätöksiä, sen kun tekee. Silti se on mukavaa ja vaihtelevaa ja itsenäistäkin. Tajusin juuri että olen aika onnekas kun pystyn toimimaan näin, vaihtamaan toiseen kun yksi ei etene. Osaan paljon, saan siitä tyydytystä. Se tekee hyvää.

Eilen iski positiivinen ikävä, ikävä jollaista rakastunut tuntee rakastettuaan kohtaan. Ei minun pitäisi, ei mitään syytä sellaiseen, mutta minusta vain tuntui siltä, hyvältäkin. Bitter-sweetistä jälkimausta huolimatta.

Illalla iski kommunikaationälkä, vaihdoimme pari tekstaria, olimme molemmat puhki.

Herättyäni tajusin, että aamuni ovat selkeitä ja puhtaita, "tämä" kasvaa pikkuhiljaa päivän mittaan, jos kasvaa. Tänään ei. Keskityin työhöni, S:n kanssa muutama puhelu, säädettiin O:n elokuvailtaa, S hyväntuulinen.

Koen että tuo aamujen puhtaus tarkoittaa asioiden hyväksymistä ainakin jollain tasolla. Nukahdan hyvin, nukun hyvin, herään hyvin. Ja välillä olen myös valveilla hyvin.

---

Kirjoittaminen, ajatusten ja tunteiden tiivistäminen muutamaan lauseeseen tekee hyvää. Se auttaa selvittämään omaa päätä ja samalla noiden lauseiden miettiminen vie ajatukset pois itse asiasta, etäännyttävät niistä. Vaikka samalla asiaa ajattelee.

Olotiloista on tullut minulle se "juttu", jota olen kaivannut.

Isänpäivä. Aamu alkoi leppoisasti, nukuin hyvin ja pitkään, päässäni oli paljon ajatuksia, mielessä paljon asioita, sanoja, tekstin pätkiä. Sitten O:n kanssa legoilua, Egotrippiä kuunnellen.

Mutta ne kaikki sanat ja asiat hukkuivat jonnekin, selittämättömään kireyteen ja hermostumiseen, turhaan raivoamiseen pienelle pojalle, joka ei saanut vaatteitaan päälle. Asiat kuitenkin sovittiin, varmistettiin että rakastetaan.

S tuli syömään isänpäivälasagnea, toi suklaakakkua tullessaan. Juteltiin O:sta ja vähän muusta, arkisesta, oltiin hiljaa, ei mitään sanomista, ihmeempää. Tunsin ehkä pientä jännitystä, tarvetta johonkin, mutta ei mitään.

Lähdettiin koko perhe ulos, S jatkoi kotiinsa, pimeässä oli hyvä itkeä salaa, O:n kanssa vielä puistoon.

Eräänä iltana kun tajusin selviytyneeni siitäkin päivästä, ihmettelin miksi en pitänyt siitä tunteesta. Vihaan tätä selviytymisen tunnetta, ajattelin. Tänään sänkyyn lakanoita vaihtaessani ymmärsin miksi; selviytyessäni joudun samalla luopumaan siitä nyt jo rusinan kokoiseksi kutistuneesta tuskaa, ikävää, katkeruutta, mustasukkaisuutta ja myös välillä toivoa sisällään pitäneestä möhkäleestä rinnassani, joka on ollut elämänkumppanini viimeiset puoli vuotta. Mutta ehkä tuosta elättelemästäni toivon rippeestä luopuminen on raskainta, se pitää sisällään niin paljon.

Eilen kuulin taas sen jo monesti kuulleeni asian, jota en vain ole halunnut hyväksyä. Taas se sekoitti mieltäni, mutta yllätyin kuinka äkkiä tuo paha olo olikin poissa.

Jäljelle jäi kiukkua, vittuilunhalua, pieniä kostonhimoisia ajatuksia.